Tuhma, tuhma, tuhma laiska minä. Olen taas kirjoittanut listan asioista, joita täällä kotona pitäisi tehdä, mutta en ole saanut juuri mitään aikaiseksi. Puolustaudun sillä, että syy ei ole kokonaan minun. On aika kätevää, kun on mies, jota voi tarvittaessa syyttää kaikesta. Itse asiassa nyt olisi ihan oikeasti miehenkin vuoro tehdä jotain. Ei meillä siis mitään siivousvuoroja ole, mutta jos ottaa huomioon, että ollaan oltu naimisissa kohta kaksi vuotta ja kolme kuukautta ja mies on esimerkiksi siivonnut vessan yhdesti (vai kahdesti?), ja vaikka laiska olenkin, niin minä olen suorittanut ko. toimenpiteen sentään aika monta kertaa useammin, ja mies ei juuri sen ahkerampi ole myöskään esimerkiksi imuroinnissa, niin... (äidinkielen opettaja varmasti rakastaisi näitä yli 50-sanaisia virkkeitäni!)
Ongelmani on siis mies. Ensinnäkin se, että mies ei siivoa oma-aloitteisesti eikä kyllä juuri sen enempää pyynnöstä tai käskystäkään. Aluksi ajattelin sotaisasti, että syy on miehen kasvatuksessa, mutta anoppi sai minut ainakin osittain uskomaan, että kyllä syy on geeneissä. Miekkosella ja hänen isällään on molemmilla sama tapa jättää tavarat siihen, missä niitä on viimeksi tarvittu. Tämä johtaa siihen, että tietokonepöydälle kasaantuu roiskeläppäpizzojen pakkauksia, limsapulloja, juomalaseja, lautasia, karkkipapereita sun muita - eikä mies edes itse huomaa olevansa rojun piirittämä, kunnes tulen trukin kanssa hänen avukseen! Vaatteet ovat toinen juttu. Siistit vaatteet mies sentään laittaa suht siististi kaappiin ja työvaatteet viskaa työpäivän jälkeen niitä varten ostettuun koriin (ne kun yleensä likaantuvat vähän töissä, niin ei viitsi laittaa puhtaiden työvaatteiden sekaan, eikä nyt ihan yhden päivän jälkeen vielä pesuunkaan), mutta etenkin kotivaatteet jäävät lojumaan makuuhuoneen lattioille. Viime viikolla odottelin taas muutaman päivän, josko mies itse huomaisi siirtää vaatteet lattialta joko kaappiin tai pyykkikoriin, mutta ei, ja lopulta keräsin lattialta muutaman parin sukkia, neljät kalsarit, parit housut ja pari paitaa. Juu, en usko, että nuo kaikki kalsarit voivat olla miehellä käytössä yhden tai kahden päivän aikana, vaikka hän yleensä päivän aikana käyttääkin kaksia tai jopa kolmia kalsareita (yhdet töihin, yhdet suihkun jälkeen kotiin laitettavaksi ja yhdet yöksi) etenkin, kun hänellä oli kyseisellä hetkellä viidennet, yöpöksyt, jalassa.
Mies ei siis viitsi siivota eikä itse asiassa tunnu kovasti välittävänkään sotkusta. Kyllä hän sentään välillä järjestelee paikkoja ihan oma-aloitteisesti, mutta mieleenkään ei kyllä tulisi pyyhkiä pölyjä pianon päältä, lakaista tai imuroida lattiaa tai puhdistaa WC:n lavuaaria, olipa niissä sitten miten paksu hius-, pöly-, hiekka- ja kissankarvakerros tahansa. Minua sotku taas ärsyttää, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi, jos kuitenkin siedän sitä näinkin paljon ilman, että alan itse puunata kämppää otsa hiessä. Minua ärsyttää liikaa se, että minun pitäisi aina siivota. Jos otetaan huomioon, että me molemmat olemme kokopäivätöissä ja teemme siis suunnilleen yhtä paljon töitä (mies tosin yleensä 8-tuntista päivää, minä 7,5-tuntista, eli okei, mies jää vähän voitolle tässä asiassa, joskin toisaalta puntit menevät aika lailla tasoihin, jos mietitään, että mies melkeinpä urheilee työkseen, kun taas minun täytyy ennen töitä käydä kuntosalilla urheilemassa, etten olisi ihan sohvaperuna), niin minua ärsyttää, että minun pitäisi silti tehdä kaikki kotityöt tai ainakin suurin osa niistä. Miehellähän toki riittää selityksiä. Työpäivänä hän voi sanoa: "En minä todellakaan ala töiden jälkeen siivota! Ei nyt jaksa!", ja viikonloppuna taas voi hyvin käyttää selitystä: "En todellakaan käytä viikonloppua siivoamiseen! Tänään pitää ottaa rennosti!". Niinpä niin. Onneksi minä olen yleensä joka toisen lauantain töissä ja täten saan joka toisella viikolla jonkin arkivapaan, jolloin voin *tattadadaa* siivota! Näin minun ei tarvitse vaivautua siivoamaan töiden jälkeen (sikäli kuin joskus iltaseitsemältä nyt huvittaisi alkaakaan siivota) tai tuhlata kallisarvoisia viikonloppujani siivoamiseen.
Anoppini sanoi minulle kerran: "Minun äitini sanoi kauan sitten, että 'hei, sinulla on hyvä mies. Älä turhaan nalkuta tuollaisesta asiasta, kun se ei kuitenkaan taida mennä perille. Siedä mieluummin vähän sotkua tai siivoile itse, niin pysyy sopu talossa'". Niinpä. Minullakin on hyvä mies, enkä pois ole vaihtamassa, mutta tuota läksyä en ole vielä oppinut. Yritän edelleenkin miettiä jotakin toimivaa siivousvuorosysteemiä, mutta sitä odotellessa on vain opittava elämään pienen sotkun keskellä tai käärittävä hihat ja tehdä itse likaiset työt.
maanantai, 6. lokakuu 2008
Likaista työtä
keskiviikko, 24. syyskuu 2008
Järki ja tunteet
Juu, ne ovat tässä pari viikkoa ovat kovasti vastakkain. Kaksi viikkoa sitten nimittäin bongasin ovulaation, ja vaikka järjellä ajateltuna on melko epätodennäköistä, että olisin raskaana (no tuota, on kai niitä touhutippalapsiakin olemassa, eli ei nyt aivan mahdotonta sentään?), niin jo ovulaatiopäivänä aloin kuvitella, kuinka munasolu nyt hedelmöityy ja plaaplaaplaa. Toisaalta yritin takoa itselleni järkeä päähän, etten alkaisi kuvitella liikoja ja pettyisi, kun en oikeasti olekaan raskaana. Tässähän alkaa tuntea itsensä vallan jakomielitautiseksi.
Noh, tuohan nyt oli vasta alkusoittoa. Joka päivä olen vuoronperään silitellyt vatsaa ja laskenut tulevan vauvan syntymäaikaa ja miettinyt, miten kertoa asiasta sukulaisille ja työnantajalle jne. ja sitten yrittänyt toppuutella itseäni, etten mitenkään voi olla raskaana, enkä itse asiassa haluaisikaan lasta ihan vielä, koska haluaisin toki mieluummin, että lapsi olisi suunniteltu ja toivottu. En myöskään haluaisi heti ilmoitella työnantajalle lisää vauvauutisia, koska jos oikeasti olisin raskaana, niin mun ja työkaverin lasketuille ajoille ei tulisi edes kolmen kuukauden väliä (juu, munhan ei pitäisi tietysti välittää näistä asioista ollenkaan - työnantajan asiahan se on murehtia työntekijätilannetta eikä niinkään mun) ja jäisin äitiyslomalle sopivasti ennen kesää, eli töiden kannalta hankalaan aikaan. Ja voisinhan minä itsekin haluta vielä vähän kasvaa henkisesti ja hohhoijaa. Seuraavaksi päässä pyörii jo vauvanmyssyn neuleohjeet ja olen jo melkein kaivamassa puikkoja esiin, mutta sitten järki saa taas voiton.
Noh. Nyt on sitten kp 27/27-30. Viime viikosta asti olen ollut vielä normaalia väsyneempi (juu, sitä väsymystä on ollut ilmassa jo iloiset puoli vuotta), mutta se, mikä on ollut ihan oikeasti poikkeuksellista, on se, että olen ihan oikeasti nukkunut muutamana yönä peräkkäin n. 21.00-07.00, eli kymmenen tunnin yöunia. Voihan tietysti olla, että univelka ja väsymys painavat nyt päälle toden teolla, mutta yleensä en mitenkään pysty nukkumaan enempää kuin yhtenä yönä maksimissaan kymmenen tuntia, ja seuraavana yönä se sitten kostautuu, kun en saakaan unta. Noh, maanantaina alkoi vähän närästää ja tuntua paineen tunnetta vatsassa. Eilen yritin niellä vitamiinitabletteja vesilasillisen kera, mutta nieleminen ei meinannut millään onnistua, ja loppujen lopuksi vetinen tablettisatsi lensi komeassa kaaressa lattialle. Paineen tunne sen kuin jatkui, ellei jopa voimistunut. Päivän aikana ja yöllä tuntui muutamia vihlaisuja, joiden jälkeen puolukkahillotehdas käynnistyy yleensä melkoisen rytinällä, mutta tähän mennessä ei ole tullut kuin pari tippaa pyyhittäessä (ja tiputtelua on ollut jo kohta puolitoista viikkoa). Rinnat eivät tunnu mitenkään erityisiltä - monillahan nimenomaan rintojen arkuus ja kasvaminen ovat ensimmäinen raskausoire. Tämän perusteella yritän toppuutella itseäni: enhän minä VOI olla raskaana, kun rinnatkaan eivät yhtään arista! Eivät kyllä arista ikinä menkkojenkaan aikaan.
Valvoin melkein koko viime yön, kun vatvoin mielessäni kaikkea asiaan liittyvää, ja närästys, nälkä (jonka helpottamiseksi söin pari palaa juustoa kolmelta aamuyöllä) ja paineen tunne alavatsalla vaivasi. Niin, ja vaikka normaalistikaan ei ole ollenkaan tavatonta, että käyn yöllä vessassa, niin viime yönä kävin pissalla kolmesti. Tänään olen käynyt tavallisten aamupisujen jälkeen vessassa jo neljästi tai viidesti. Päätä särkee, on flunssainen olo ja lämmöt koholla, mutta etenkin sitä lämpöilyä nyt on ollut jo pidempään, joten tuon oireen ainakin yritän ignoroida. Sen sijaan kasvojen iho, johon yleensä ilmestyy kierron loppupuolella isoja, punaisia tykyttäviä paiseita, on suorastaan pahaenteisen siloinen, jos nyt näin voi sanoa :) Aamulla olin piinaavan epätietoisuuden vallassa ja yritin päättää, tekisinkö testin tänään vai lykkäisinkö tekemistä vielä päivällä tai parilla. Onhan kaiketi tunnettu tosiasia, että jos haluaa lasta, niin raskausoireita voi kuvitella vaikka millä mitalla, etenkin, kun ne monesti ovat samanlaisia PMS-oireita. En haluaisi tehdä testiä liian aikaisin, ettei tulisi väärää negatiivista, jos olisinkin oikeasti raskaana, enkä muutenkaan haluaisi hätäillä. Loppujen lopuksi päätin kuitenkin yrittää, ja negahan sieltä tuli. Täytyy siis odotella rauhassa joko menkkojen alkamista tai raskausoireiden voimistumista ja uutta testiä. RAUHASSA! Minäkö? Hahhah, lähden vaikka painimaan alligaattorien kanssa tai kiipeän bikineissä K2:lle, mutta enhän minä osaa odottaa mitään rauhassa! Voi, olisi niin ihanaa, jos hedelmöittymisen ja alkion kiinnittymisen jälkeen esimerkiksi napa muuttuisi kirkkaanvihreäksi tai tulisi jokin muu selvä merkki, jota ei voi sotkea mihinkään muuhun.
Tämä vauvakuume alkaa nyt äityä raivostuttavan pahaksi. Kierron alkupuoli nyt vielä menettelee, kun voi olla melko lailla sataprosenttisen varma siitä, ettei ole raskaana, mutta antakaas olla, kun ovulaatio jysähtää päälle... Kyllä jysähtää saman tien päälle joku aivojen kuvitelmakeskuskin! Viime kuussa oli nimittäin sama juttu. Tällaisia oireita ei kylläkään ollut, ja heti ensimmäisen vatsan vihlaisun jälkeen kuukuppi pääsi käyttöön, mutta nuo kuvittelut ja vauvahaaveet, ja heti perään "iik apua, en mä vielä haluakaan sitä!" ja ARGH. Mieskin jo kyllästyi eilen mun höpöttämiseen ja sanoi, että "no tee se testi ja ole iloinen, mutta lopeta tuo hypettäminen!". Joo sori. Jos joku tietää, miten saisin pääni vallattua takaisin näiltä "Vauva tänne! Eipäs! Juupas! Eipäs!.." -ajatuksilta, niin kertokaa HETI. Ja hei, ei tuo testin tekeminen auttanut mitään. Oireet ovat ja pysyvät, mutta kuppi sen kuin pysyy tyhjillään, joten en suostu uskomaan, etten ole raskaana tai ainakaan, että olisin muuten ihan terve. No, tulipahan ainakin todettua, että kyllä tunteet taitavat viedä voiton järjestä - testituloksen nähtyäni tunsin nimittäin enemmän pettymystä kuin helpotusta tai riemua.
Noh, tuohan nyt oli vasta alkusoittoa. Joka päivä olen vuoronperään silitellyt vatsaa ja laskenut tulevan vauvan syntymäaikaa ja miettinyt, miten kertoa asiasta sukulaisille ja työnantajalle jne. ja sitten yrittänyt toppuutella itseäni, etten mitenkään voi olla raskaana, enkä itse asiassa haluaisikaan lasta ihan vielä, koska haluaisin toki mieluummin, että lapsi olisi suunniteltu ja toivottu. En myöskään haluaisi heti ilmoitella työnantajalle lisää vauvauutisia, koska jos oikeasti olisin raskaana, niin mun ja työkaverin lasketuille ajoille ei tulisi edes kolmen kuukauden väliä (juu, munhan ei pitäisi tietysti välittää näistä asioista ollenkaan - työnantajan asiahan se on murehtia työntekijätilannetta eikä niinkään mun) ja jäisin äitiyslomalle sopivasti ennen kesää, eli töiden kannalta hankalaan aikaan. Ja voisinhan minä itsekin haluta vielä vähän kasvaa henkisesti ja hohhoijaa. Seuraavaksi päässä pyörii jo vauvanmyssyn neuleohjeet ja olen jo melkein kaivamassa puikkoja esiin, mutta sitten järki saa taas voiton.
Noh. Nyt on sitten kp 27/27-30. Viime viikosta asti olen ollut vielä normaalia väsyneempi (juu, sitä väsymystä on ollut ilmassa jo iloiset puoli vuotta), mutta se, mikä on ollut ihan oikeasti poikkeuksellista, on se, että olen ihan oikeasti nukkunut muutamana yönä peräkkäin n. 21.00-07.00, eli kymmenen tunnin yöunia. Voihan tietysti olla, että univelka ja väsymys painavat nyt päälle toden teolla, mutta yleensä en mitenkään pysty nukkumaan enempää kuin yhtenä yönä maksimissaan kymmenen tuntia, ja seuraavana yönä se sitten kostautuu, kun en saakaan unta. Noh, maanantaina alkoi vähän närästää ja tuntua paineen tunnetta vatsassa. Eilen yritin niellä vitamiinitabletteja vesilasillisen kera, mutta nieleminen ei meinannut millään onnistua, ja loppujen lopuksi vetinen tablettisatsi lensi komeassa kaaressa lattialle. Paineen tunne sen kuin jatkui, ellei jopa voimistunut. Päivän aikana ja yöllä tuntui muutamia vihlaisuja, joiden jälkeen puolukkahillotehdas käynnistyy yleensä melkoisen rytinällä, mutta tähän mennessä ei ole tullut kuin pari tippaa pyyhittäessä (ja tiputtelua on ollut jo kohta puolitoista viikkoa). Rinnat eivät tunnu mitenkään erityisiltä - monillahan nimenomaan rintojen arkuus ja kasvaminen ovat ensimmäinen raskausoire. Tämän perusteella yritän toppuutella itseäni: enhän minä VOI olla raskaana, kun rinnatkaan eivät yhtään arista! Eivät kyllä arista ikinä menkkojenkaan aikaan.
Valvoin melkein koko viime yön, kun vatvoin mielessäni kaikkea asiaan liittyvää, ja närästys, nälkä (jonka helpottamiseksi söin pari palaa juustoa kolmelta aamuyöllä) ja paineen tunne alavatsalla vaivasi. Niin, ja vaikka normaalistikaan ei ole ollenkaan tavatonta, että käyn yöllä vessassa, niin viime yönä kävin pissalla kolmesti. Tänään olen käynyt tavallisten aamupisujen jälkeen vessassa jo neljästi tai viidesti. Päätä särkee, on flunssainen olo ja lämmöt koholla, mutta etenkin sitä lämpöilyä nyt on ollut jo pidempään, joten tuon oireen ainakin yritän ignoroida. Sen sijaan kasvojen iho, johon yleensä ilmestyy kierron loppupuolella isoja, punaisia tykyttäviä paiseita, on suorastaan pahaenteisen siloinen, jos nyt näin voi sanoa :) Aamulla olin piinaavan epätietoisuuden vallassa ja yritin päättää, tekisinkö testin tänään vai lykkäisinkö tekemistä vielä päivällä tai parilla. Onhan kaiketi tunnettu tosiasia, että jos haluaa lasta, niin raskausoireita voi kuvitella vaikka millä mitalla, etenkin, kun ne monesti ovat samanlaisia PMS-oireita. En haluaisi tehdä testiä liian aikaisin, ettei tulisi väärää negatiivista, jos olisinkin oikeasti raskaana, enkä muutenkaan haluaisi hätäillä. Loppujen lopuksi päätin kuitenkin yrittää, ja negahan sieltä tuli. Täytyy siis odotella rauhassa joko menkkojen alkamista tai raskausoireiden voimistumista ja uutta testiä. RAUHASSA! Minäkö? Hahhah, lähden vaikka painimaan alligaattorien kanssa tai kiipeän bikineissä K2:lle, mutta enhän minä osaa odottaa mitään rauhassa! Voi, olisi niin ihanaa, jos hedelmöittymisen ja alkion kiinnittymisen jälkeen esimerkiksi napa muuttuisi kirkkaanvihreäksi tai tulisi jokin muu selvä merkki, jota ei voi sotkea mihinkään muuhun.
Tämä vauvakuume alkaa nyt äityä raivostuttavan pahaksi. Kierron alkupuoli nyt vielä menettelee, kun voi olla melko lailla sataprosenttisen varma siitä, ettei ole raskaana, mutta antakaas olla, kun ovulaatio jysähtää päälle... Kyllä jysähtää saman tien päälle joku aivojen kuvitelmakeskuskin! Viime kuussa oli nimittäin sama juttu. Tällaisia oireita ei kylläkään ollut, ja heti ensimmäisen vatsan vihlaisun jälkeen kuukuppi pääsi käyttöön, mutta nuo kuvittelut ja vauvahaaveet, ja heti perään "iik apua, en mä vielä haluakaan sitä!" ja ARGH. Mieskin jo kyllästyi eilen mun höpöttämiseen ja sanoi, että "no tee se testi ja ole iloinen, mutta lopeta tuo hypettäminen!". Joo sori. Jos joku tietää, miten saisin pääni vallattua takaisin näiltä "Vauva tänne! Eipäs! Juupas! Eipäs!.." -ajatuksilta, niin kertokaa HETI. Ja hei, ei tuo testin tekeminen auttanut mitään. Oireet ovat ja pysyvät, mutta kuppi sen kuin pysyy tyhjillään, joten en suostu uskomaan, etten ole raskaana tai ainakaan, että olisin muuten ihan terve. No, tulipahan ainakin todettua, että kyllä tunteet taitavat viedä voiton järjestä - testituloksen nähtyäni tunsin nimittäin enemmän pettymystä kuin helpotusta tai riemua.
lauantai, 23. elokuu 2008
Vauvakuumetta?
Olen kroonisen vauvakuumeen kourissa. Tai sanotaanko, että minulla on vähän vauvalämpöä, koska en kuumeile mitenkään erityisen kiihkeästi. Lämpö on kuitenkin lievästi koholla ja on ollut sitä jo pari vuotta... Tai itse asiassa olen lukenut raskauskertomuksia ja vauvajuttuja jo ennen, kuin tuosta miehestäkään on ollut mitään tietoa. Se kai voitaneen kuitekin laittaa epäterveen kiinnostuksen piikkiin.
Olen melkoisen ristiriitainen ja aaltoileva vauvakuumeilija tai -lämpöilijä. Vauvakuumeen aaltoilu ei taida kylläkään olla kovin harvinaista. Joskus kuitenkin tuntuu, etten taida tietää itsekään, mitä oikein haluan. Kesälomalla huomasin, etten oikeastaan inhoakaan kotitöitä,
toisin kuin olin tähän asti ajatellut. Inhoan niitä ainoastaan silloin, kun olen lähtenyt aamulla varttia vaille kahdeksalta kuntosalin kautta töihin ja tullut takaisin kotiin puoli seitsemältä illalla ja tehnyt vielä illalla muita hommia. Siinä meni sekin tekosyy sille, etten haluaisi kotiäidiksi.
Olen myös ajatellut, etten ole valmis äidiksi eikä mieheni ole valmis isäksi. Se on tosin varmaankin ihan totta. Mies ei ole siinäkään mielessä valmis, että hän tuskin haluaa vielä lapsista puhuttavankaan. Toisaalta, mitä tarkoittaa "valmis"? Onko ihminen ikinä valmis? Olen kuullut sanottavan, ettei kukaan ole valmis äidiksi, ennen kuin tulee sellaiseksi. Jotkut sanovat kolmekymppisinäkin, etteivät tunne olevansa valmiita. Välillä ajattelen, että onhan siinä sitten yhdeksän kuukautta aikaa valmistautua, joten eiköhän panna hösseliksi saman tien. Yleensä saan kuitenkin pidettyä jalat maassa. Onhan tässä vielä aikaa. Toivon kylläkin olevani sitten tulevaisuudessa nuori äiti eli saavani esikoiseni mielellään ennen kuin täytän 25 vuotta, mutta tuohonkin rajaan on vielä reilusti pari vuotta aikaa. Tässä ehtii vielä miettiä, onko valmis vai ei. Jos vielä muutaman vuoden kuluttua ei ole varma, onko valmis, niin sitten voi jättää asian sikseen tai repäistä ja toivoa, että meistä ehtii kasvaa sen yhdeksän kuukauden aikana vanhemmat.
Nyt ystäväni, jota näen päivittäin, on sitten mennyt raskautumaan aiheuttaen melkoisen nousun lämpökäyrässäni... Tai ehkäpä tässä vaiheessa voidaan jo puhua kuumekäyrästä. Huomaan ajattelevani alinomaa, että olisikin oikeastaan melkoisen mukavaa kasvatella vatsaa ja sen suojissa kelluvaa olentoa jo melko piakkoin... Hoitaa sitä ja kotia pari vuotta ihan rauhassa ja sitten kasvattaa vielä toistakin pikkuolentoa, joka kutsuisi minua äidikseen. Toisaalta ajattelen edelleen, että olemme miehen kanssa vielä nuoria ja että meillä on kyllä aikaa. Siksi toisekseen en halua jättää ihan heti työnantajaani pulaan ilmoittamalla, että myös minä jään kohta äitiyslomalle. Tästä syystä - enkä tiedä, onko se hyvä vai huono asia - mielessäni on muodostunut aikaraja, kaksi vuotta. Kahden vuoden kuluttua haluaisin olla ehkä jo syntyneen lapsen äiti tai ainakin valmistautua kantamaan piakkoin pientä salaisuutta sisälläni. Saa nähdä, onko näin, vai toteutuuko ennemminkin mieheni visio "asian harkitsemista koskevan keskustelun käymisestä kahden vuoden kuluttua".
Olen melkoisen ristiriitainen ja aaltoileva vauvakuumeilija tai -lämpöilijä. Vauvakuumeen aaltoilu ei taida kylläkään olla kovin harvinaista. Joskus kuitenkin tuntuu, etten taida tietää itsekään, mitä oikein haluan. Kesälomalla huomasin, etten oikeastaan inhoakaan kotitöitä,
toisin kuin olin tähän asti ajatellut. Inhoan niitä ainoastaan silloin, kun olen lähtenyt aamulla varttia vaille kahdeksalta kuntosalin kautta töihin ja tullut takaisin kotiin puoli seitsemältä illalla ja tehnyt vielä illalla muita hommia. Siinä meni sekin tekosyy sille, etten haluaisi kotiäidiksi.
Olen myös ajatellut, etten ole valmis äidiksi eikä mieheni ole valmis isäksi. Se on tosin varmaankin ihan totta. Mies ei ole siinäkään mielessä valmis, että hän tuskin haluaa vielä lapsista puhuttavankaan. Toisaalta, mitä tarkoittaa "valmis"? Onko ihminen ikinä valmis? Olen kuullut sanottavan, ettei kukaan ole valmis äidiksi, ennen kuin tulee sellaiseksi. Jotkut sanovat kolmekymppisinäkin, etteivät tunne olevansa valmiita. Välillä ajattelen, että onhan siinä sitten yhdeksän kuukautta aikaa valmistautua, joten eiköhän panna hösseliksi saman tien. Yleensä saan kuitenkin pidettyä jalat maassa. Onhan tässä vielä aikaa. Toivon kylläkin olevani sitten tulevaisuudessa nuori äiti eli saavani esikoiseni mielellään ennen kuin täytän 25 vuotta, mutta tuohonkin rajaan on vielä reilusti pari vuotta aikaa. Tässä ehtii vielä miettiä, onko valmis vai ei. Jos vielä muutaman vuoden kuluttua ei ole varma, onko valmis, niin sitten voi jättää asian sikseen tai repäistä ja toivoa, että meistä ehtii kasvaa sen yhdeksän kuukauden aikana vanhemmat.
Nyt ystäväni, jota näen päivittäin, on sitten mennyt raskautumaan aiheuttaen melkoisen nousun lämpökäyrässäni... Tai ehkäpä tässä vaiheessa voidaan jo puhua kuumekäyrästä. Huomaan ajattelevani alinomaa, että olisikin oikeastaan melkoisen mukavaa kasvatella vatsaa ja sen suojissa kelluvaa olentoa jo melko piakkoin... Hoitaa sitä ja kotia pari vuotta ihan rauhassa ja sitten kasvattaa vielä toistakin pikkuolentoa, joka kutsuisi minua äidikseen. Toisaalta ajattelen edelleen, että olemme miehen kanssa vielä nuoria ja että meillä on kyllä aikaa. Siksi toisekseen en halua jättää ihan heti työnantajaani pulaan ilmoittamalla, että myös minä jään kohta äitiyslomalle. Tästä syystä - enkä tiedä, onko se hyvä vai huono asia - mielessäni on muodostunut aikaraja, kaksi vuotta. Kahden vuoden kuluttua haluaisin olla ehkä jo syntyneen lapsen äiti tai ainakin valmistautua kantamaan piakkoin pientä salaisuutta sisälläni. Saa nähdä, onko näin, vai toteutuuko ennemminkin mieheni visio "asian harkitsemista koskevan keskustelun käymisestä kahden vuoden kuluttua".
sunnuntai, 17. elokuu 2008
Kesää haussa
Pahalta näyttää. Kesää on odoteltu huhtikuusta asti, eikä se ole vieläkään käynyt kuin näyttäytymässä. Onnekseni se kurkisti verhon takaa sentään silloin, kun olin lomalla, mutta vaikka olenkin jo kaksi viikkoa taapertanut normaalin arjen tahdissa, niin soisin aurinkoisten ja lämpimien kelien jatkuvan. Olkoonkin, että työskentelen neljän seinän sisällä paikassa, jossa ei ole ikkunoita eikä ovia suoraan ulos ja pääsen töistä noin kuudelta, jolloin tähän aikaan vuodesta aurinko jo suunnilleen laskee.
Olen todellakin kesäihminen. Ja aurinkoihminen. Talvikin on jotenkin siedettävissä, jos aurinko paistaa, vaikka sitten olisikin 30 astetta pakkasta. Parempi tulipalopakkanen kuin harmaa nollakeli. Parasta on tietenkin, kun lämpöä on noin 20 astetta ja rapiat päälle, aurinko paistaa ja hento tuuli puhaltelee kutitellen kevyesti. Ihanaa. Ongelma on se, että tänäkin vuonna näitä päiviä on ollut täällä koto-Suomessa himpun verran liian vähän.
Onneksi olen nyt keksinyt ratkaisun. Muutan Kanarialle! Saaresta en ole vielä ihan varma, mutta jos muuttaisin noille isommille saarille, niin muuttaisin jonnekin "maaseudulle". Tai en ainakaan keskelle mitään turistirysää. Englannilla pärjää joka paikassa ja suomellakin siellä täällä, ja kai sitä nyt espanjan alkeistakin pääsisi eteenpäin. Great! Esimerkiksi Teneriffallahan keskilämpötila on alimmillaankin sellaiset 20 astetta ja ylimmillään 27 astetta. Ei siis mitään aivan järkyttäviä helteitäkään tiedossa. Ja sadettahan on tunnetusti aika vähän. Jee, ongelmani on ratkaistu!
Asiassa on tietysti pari pikku mutkaa. Ensimmäinen on se, että mieheni on täällä Suomessa eikä ole lähdössä toistaiseksi mihinkään. Mies nyt toki on taivuteltavissa. Toinen ja vähän isompi ongelma on se, että minä en ole lähdössä täältä mihinkään. Olen liian mukavuudenhaluinen. Pelkäisin liikaa työnhakua (ja työntekoa) vieraassa maassa ja mahdollisesti vieraalla kielellä. Pelkäisin liikaa asunnon etsimistä ja asumista, paperisodan hoitamista ja ylipäätään oleilua paikassa, jossa siesta on päivän tärkein asia. Huonompi homma. No, menin joka tapauksessa varaamaan lennon Teneriffalle tammikuuksi. Siispä, kesä, et pääse karkuun! Täältä tullaan! Siis ainakin kahdeksi viikoksi. Tuli nimittäin varattua tuo paluulentokin.
Olen todellakin kesäihminen. Ja aurinkoihminen. Talvikin on jotenkin siedettävissä, jos aurinko paistaa, vaikka sitten olisikin 30 astetta pakkasta. Parempi tulipalopakkanen kuin harmaa nollakeli. Parasta on tietenkin, kun lämpöä on noin 20 astetta ja rapiat päälle, aurinko paistaa ja hento tuuli puhaltelee kutitellen kevyesti. Ihanaa. Ongelma on se, että tänäkin vuonna näitä päiviä on ollut täällä koto-Suomessa himpun verran liian vähän.
Onneksi olen nyt keksinyt ratkaisun. Muutan Kanarialle! Saaresta en ole vielä ihan varma, mutta jos muuttaisin noille isommille saarille, niin muuttaisin jonnekin "maaseudulle". Tai en ainakaan keskelle mitään turistirysää. Englannilla pärjää joka paikassa ja suomellakin siellä täällä, ja kai sitä nyt espanjan alkeistakin pääsisi eteenpäin. Great! Esimerkiksi Teneriffallahan keskilämpötila on alimmillaankin sellaiset 20 astetta ja ylimmillään 27 astetta. Ei siis mitään aivan järkyttäviä helteitäkään tiedossa. Ja sadettahan on tunnetusti aika vähän. Jee, ongelmani on ratkaistu!
Asiassa on tietysti pari pikku mutkaa. Ensimmäinen on se, että mieheni on täällä Suomessa eikä ole lähdössä toistaiseksi mihinkään. Mies nyt toki on taivuteltavissa. Toinen ja vähän isompi ongelma on se, että minä en ole lähdössä täältä mihinkään. Olen liian mukavuudenhaluinen. Pelkäisin liikaa työnhakua (ja työntekoa) vieraassa maassa ja mahdollisesti vieraalla kielellä. Pelkäisin liikaa asunnon etsimistä ja asumista, paperisodan hoitamista ja ylipäätään oleilua paikassa, jossa siesta on päivän tärkein asia. Huonompi homma. No, menin joka tapauksessa varaamaan lennon Teneriffalle tammikuuksi. Siispä, kesä, et pääse karkuun! Täältä tullaan! Siis ainakin kahdeksi viikoksi. Tuli nimittäin varattua tuo paluulentokin.
torstai, 14. elokuu 2008
Lukutoukka
Myönnän auliisti olevani lukutoukka. Minua ei ollenkaan hävetä se, että luin viimeisen lomaviikkoni aikana kaksitoista kirjaa, joista useimmat kahteen kertaan. Minua ei myöskään hävetä lastata kirjastossa jättiläisreppua täyteen kirjoja, raahata reppua sisältöineen kolmen päivän kuluttua takaisin kirjastoon ja täyttää sitä uusilla kirjoilla. Huonomminkin voisi olla. Päätinkin listata tähän joitakin positiivisia lukukokemuksia.
Ben Elton: Vauvahorkka oli pirteän humoristinen kertomus lapsettomuudesta miehen ja vaimon näkökulmista. Huumori toimi etenkin alussa hyvin, joskin jossain vaiheessa homma alkoi tökkiä ja tuntui, että kirjassa oli vähän yliyrittämisen makua. Joka tapauksessa hyvin viihdyttävä kirja, yllättävänkin kepeää luettavaa niin kipeästä aiheesta, joskin lapsettomuuden tuskakin tuli jossain määrin esille.
Väinö Linna: Tuntematon Sotilas ei esittelyjä kaipaa. En todellakaan lue yleensä minkäänlaista sotakirjallisuutta enkä erityisemmin välitä myöskään Tuntemattoman taistelukohtauksista, mutta Linnan kirjoitustyyli ja elävät luonnekuvaukset saavat minut kyllä nostamaan hattua.
J. K. Rowling: Harry Potter -sarja on myöskin kaikille tuttu. Rowlingin luoma taikamaailma toimii hyvin ja tarinankerronta on suurimmaksi osaksi viihdyttävää. Englanniksi teokset ovat vielä parempaa luettavaa, mutta en menisi haukkumaan Kapari-Jatan suomennoksiakaan. Tai no, löytyyhän niistä yllättävänkin paljon alkeellisia pilkkuvirheitä, mutta nimet ja loitsut kelpaavat minulle niin suomeksi kuin englanniksikin.
Ilkka Remes: 6/12 edustaa minulle hyvin epätyypillistä kategoriaa. Luen hyvin vähän trillereitä, mutta Remeksen kirjoja on tullut luettua useampiakin. Kirjoitustyyli on minun makuuni, ei liian synkistelevä, ja aiheetkin suurimmaksi osaksi melko kiinnostavia. Myös kirjailijan laaja tietämys (lue: taustatyö) ansaitsee kiitoksen.
Jos haluan lukea jotain "hyvin rullaavaa", eli kirjaa, jota lukee erityisen hyvin ilman aivoja, luen esimerkiksi Marian Keyesin ja Jane Greenin tuotantoa. Myös Tuija Lehtinen menee joskus äärimmäisessä hädässä nollauslukemisena, ja jos tulen nostalgiselle tuulelle ja haluan lukea jotain herttaista, etsin käsiini pinon Alcottin tai Montgomeryn kirjoja.
Vielä lopuksi mainittakoon pari surkeimmista lukukokemuksistani:
Cecelia Ahern: Yllätysvieras ei kolahtanut sitten ollenkaan. Heti päästyäni perille siitä, mikä oli homman nimi (mihin ei valitettavasti mennyt edes paria sivua) ymmärsin, että tämä kirja ei ollut minua varten. Joskus nuorena ja typeränä olen kuitenkin mennyt päättämään, että jos aloitan jonkun kirjan, niin se on myös luettava loppuun, joten niin tuli tuokin kirja kahlattua kannesta kanteen.
Herman Hesse: Arosusi on... Krhm, hieman omituinen kirja. Kyllä vain, se on klassikko, mutta melkoisen raskassoutuinen sellainen. No, pidänkin tietysti enemmän kevyestä ja hauskasta lukemisesta, mutta tuota kirjaa lukiessa kävi mielessä useammankin kerran, että herra Hessen on täytynyt olla skitsofreeninen tai muuten vain häiriintynyt.
Ja nyt olenkin viihtynyt tässä näppistä naputtelemassa jo niin kauan, että on aika siirtyä kirjoittamisesta lukemiseen. Kiitos hei.
Ben Elton: Vauvahorkka oli pirteän humoristinen kertomus lapsettomuudesta miehen ja vaimon näkökulmista. Huumori toimi etenkin alussa hyvin, joskin jossain vaiheessa homma alkoi tökkiä ja tuntui, että kirjassa oli vähän yliyrittämisen makua. Joka tapauksessa hyvin viihdyttävä kirja, yllättävänkin kepeää luettavaa niin kipeästä aiheesta, joskin lapsettomuuden tuskakin tuli jossain määrin esille.
Väinö Linna: Tuntematon Sotilas ei esittelyjä kaipaa. En todellakaan lue yleensä minkäänlaista sotakirjallisuutta enkä erityisemmin välitä myöskään Tuntemattoman taistelukohtauksista, mutta Linnan kirjoitustyyli ja elävät luonnekuvaukset saavat minut kyllä nostamaan hattua.
J. K. Rowling: Harry Potter -sarja on myöskin kaikille tuttu. Rowlingin luoma taikamaailma toimii hyvin ja tarinankerronta on suurimmaksi osaksi viihdyttävää. Englanniksi teokset ovat vielä parempaa luettavaa, mutta en menisi haukkumaan Kapari-Jatan suomennoksiakaan. Tai no, löytyyhän niistä yllättävänkin paljon alkeellisia pilkkuvirheitä, mutta nimet ja loitsut kelpaavat minulle niin suomeksi kuin englanniksikin.
Ilkka Remes: 6/12 edustaa minulle hyvin epätyypillistä kategoriaa. Luen hyvin vähän trillereitä, mutta Remeksen kirjoja on tullut luettua useampiakin. Kirjoitustyyli on minun makuuni, ei liian synkistelevä, ja aiheetkin suurimmaksi osaksi melko kiinnostavia. Myös kirjailijan laaja tietämys (lue: taustatyö) ansaitsee kiitoksen.
Jos haluan lukea jotain "hyvin rullaavaa", eli kirjaa, jota lukee erityisen hyvin ilman aivoja, luen esimerkiksi Marian Keyesin ja Jane Greenin tuotantoa. Myös Tuija Lehtinen menee joskus äärimmäisessä hädässä nollauslukemisena, ja jos tulen nostalgiselle tuulelle ja haluan lukea jotain herttaista, etsin käsiini pinon Alcottin tai Montgomeryn kirjoja.
Vielä lopuksi mainittakoon pari surkeimmista lukukokemuksistani:
Cecelia Ahern: Yllätysvieras ei kolahtanut sitten ollenkaan. Heti päästyäni perille siitä, mikä oli homman nimi (mihin ei valitettavasti mennyt edes paria sivua) ymmärsin, että tämä kirja ei ollut minua varten. Joskus nuorena ja typeränä olen kuitenkin mennyt päättämään, että jos aloitan jonkun kirjan, niin se on myös luettava loppuun, joten niin tuli tuokin kirja kahlattua kannesta kanteen.
Herman Hesse: Arosusi on... Krhm, hieman omituinen kirja. Kyllä vain, se on klassikko, mutta melkoisen raskassoutuinen sellainen. No, pidänkin tietysti enemmän kevyestä ja hauskasta lukemisesta, mutta tuota kirjaa lukiessa kävi mielessä useammankin kerran, että herra Hessen on täytynyt olla skitsofreeninen tai muuten vain häiriintynyt.
Ja nyt olenkin viihtynyt tässä näppistä naputtelemassa jo niin kauan, että on aika siirtyä kirjoittamisesta lukemiseen. Kiitos hei.
